Kesä 2016
Kesän mittaan äitini oli jutellut veljelleen, että olimme puhuneet myös vanhoista rakennuksista mahdollisena mökkivaihtoehtona. Yllätys oli suuri kesän 2016 heinäkuussa, kun hän yllättäen tontilla käydessämme kysyi, että olitteko tosissanne vanhan rakennuksen suhteen. Hänellä nääs ehkä olisi tiedossa sellainen. Siitä paikasta sitä lähdettiin katsomaan.
Vanha hirsirunkoinen talo, joka oli purkutuomion saanut. Katto oli vuotanut, yksi huone romahtanut, mutta perusolemukseltaan runko oli kunnossa. Miettikää rauhassa, hän sanoi, mutta hänen mielestään siinä on potentiaalia.
Ja mehän mietimme. Paikalle hälytettiin isäni, jolla oli rutkasti kokemusta hirsirakentamisesta. Seuraavaksi rakennusta kutsuttiin katsomaan setäni, joka uransa on tehnyt rakentamisen parissa. Molemmat olivat sitä mieltä, että hirret olivat hienoa käsityötä ja kunnoltaan hyvät. Ainoastaan romahtaneen huoneen yksi seinä mietitytti. Molempia rakennus kiinnosti, mutta molemmat myös varoittelivat työtä ja kustannuksia, mitä torppa toisi tullessaan. Varoittelut kaikuivat kuuroille korville, sillä olimme ihastuneet tähän taloon ja sen historiaan.
Kun pääsimme omistajan kanssa yhteisymmärrykseen rakennuksen kaupoista, aloimme tutustua vanhojen rakennusten siirtoon. Millainen ryhmä tarvittaisiin purkamaan talo? Purkaisiko eri porukka katon ja toinen hirsirungon? Mitä pystyisimme itse tekemään ja mitä muuta voisimme rungon lisäksi talosta säilyttää? Paikallinen ryhmä ehdotti myös vaihtoehtoa, jossa kahdella kaivurilla nostettaisiin rakennus ilmaan ja siirrettäisiin näin paikalleen. Sitä vanha rakennus ei kuitenkaan kestäisi, joten se unohdettiin heti. Yläkerta kuitenkin purettaisiin pois ja säilytettäisiin vain talon alkuperäinen osa, jonka koko oli 87 neliötä.
Joka kerta käydessämme paikan päällä huomasimme talossa jotain uutta. Vanhat lankkulattiat pitäisi säilyttää. Pönttöuunit pitäisi säilyttää. Ikkunat ja ovet pitäisi säilyttää. Jopa talon alta löytyneet vanhat pullot pitäisi säilyttää. Katto kuitenkin vuosi, joten talon pelastamisella alkoi olla kiire. Miten me osaisimme tehdä mitään muuta kuin unelmoida, tai siis osaisimmeko oikeasti?
Syysloman varasimme paikan tyhjentämiselle. Talo oli täynnä vanhoja huonekaluja, sata vuotta vanhoja lehtiä, kirjoja, valokuvia, astioita, romua, lumppua, roskaa ja muistoja. Lajittelu alkoi. Huonekalut turvaan varastoon. Lehdistä ja kirjoista mädäntyneet kaatopaikalle, hyväkuntoiset säilöön. Valokuvat ja asiapaperit laatikoihin myöhempää tarkastelua varten. Paikalle lappasi ihmisiä arvioimaan hulluja eteläsuomalaisia, jotka olivat ottaneet mokoman projektin elämäänsä. Lokakuussa lähtiessämme jokainen hirrenpätkä jäi mieleemme ja suljimme ovet odottamaan kevättä.
Ja mehän mietimme. Paikalle hälytettiin isäni, jolla oli rutkasti kokemusta hirsirakentamisesta. Seuraavaksi rakennusta kutsuttiin katsomaan setäni, joka uransa on tehnyt rakentamisen parissa. Molemmat olivat sitä mieltä, että hirret olivat hienoa käsityötä ja kunnoltaan hyvät. Ainoastaan romahtaneen huoneen yksi seinä mietitytti. Molempia rakennus kiinnosti, mutta molemmat myös varoittelivat työtä ja kustannuksia, mitä torppa toisi tullessaan. Varoittelut kaikuivat kuuroille korville, sillä olimme ihastuneet tähän taloon ja sen historiaan.
Kun pääsimme omistajan kanssa yhteisymmärrykseen rakennuksen kaupoista, aloimme tutustua vanhojen rakennusten siirtoon. Millainen ryhmä tarvittaisiin purkamaan talo? Purkaisiko eri porukka katon ja toinen hirsirungon? Mitä pystyisimme itse tekemään ja mitä muuta voisimme rungon lisäksi talosta säilyttää? Paikallinen ryhmä ehdotti myös vaihtoehtoa, jossa kahdella kaivurilla nostettaisiin rakennus ilmaan ja siirrettäisiin näin paikalleen. Sitä vanha rakennus ei kuitenkaan kestäisi, joten se unohdettiin heti. Yläkerta kuitenkin purettaisiin pois ja säilytettäisiin vain talon alkuperäinen osa, jonka koko oli 87 neliötä.
Joka kerta käydessämme paikan päällä huomasimme talossa jotain uutta. Vanhat lankkulattiat pitäisi säilyttää. Pönttöuunit pitäisi säilyttää. Ikkunat ja ovet pitäisi säilyttää. Jopa talon alta löytyneet vanhat pullot pitäisi säilyttää. Katto kuitenkin vuosi, joten talon pelastamisella alkoi olla kiire. Miten me osaisimme tehdä mitään muuta kuin unelmoida, tai siis osaisimmeko oikeasti?
Syysloman varasimme paikan tyhjentämiselle. Talo oli täynnä vanhoja huonekaluja, sata vuotta vanhoja lehtiä, kirjoja, valokuvia, astioita, romua, lumppua, roskaa ja muistoja. Lajittelu alkoi. Huonekalut turvaan varastoon. Lehdistä ja kirjoista mädäntyneet kaatopaikalle, hyväkuntoiset säilöön. Valokuvat ja asiapaperit laatikoihin myöhempää tarkastelua varten. Paikalle lappasi ihmisiä arvioimaan hulluja eteläsuomalaisia, jotka olivat ottaneet mokoman projektin elämäänsä. Lokakuussa lähtiessämme jokainen hirrenpätkä jäi mieleemme ja suljimme ovet odottamaan kevättä.
Kommentit
Lähetä kommentti